Deborah, Petronella Pumpernikkeli ja Lauranna

 Niin, keitä meillä nykyisin asuukaan? Ehkä on parasta esitellä kanit saapumisjärjestyksessä.
Lauranna, Deborah ja Petronella Pumpernikkeli tulivat meille kaikki kerralla Sakuran kanilasta muutama vuosi sitten.

Niihin aikoihin Engla (silloin 8) oli jäänyt yksin muiden vanhojen kanien kupsahdeltua ympäriltä yksi kerrallaan, ja oli selvästi masentunut tilanteesta. Englan seurana oli ollut jo aiemmin yksi iäkkäämpi kodinvaihtaja, ja olin sitä mieltä, että voin hyvin ottaa jatkossakin aikuisia kaneja sen sijaan, että etsisin juuri luovutusikään tulleita poikasia. Tosin mietin silloin pitkään, etsinkö Englalle iäkkäämpää kaveria vai itselleni ehkä aikuista, mutta silti sen verran nuorempaa kania, että yhteisiä vuosia olisi edessä useampia! 

Sakuran Deborah oli niihin aikoihin (vajaa parivuotiaana) siirtymässä kasvatuksesta eläkkeelle eli etsimässä lemmikkikotia, ja näkemissäni kuvissa sen ilmeessä ja olemuksessa oli jotain kovasti samaa kuin omien, kaukaisempien  kasvatusvuosieni sinisissä leijonissa. Olin siis jo katsomaan lähtiessäni varma, että otan ainakin sen.  Kauppaan sisältyi optio ottaa sille tytär kaveriksi, ja näissä silloin puolivuotiaissa tyttärissä oli yksi kerrassaan hassu, kesy ja kontaktia hakeva ruskeasoopeli, Sakuran Petronella. En ollut etukäteen ajatellut ottavani juuri ruskeasoopelia, mutta pikku Petronella teki lähtemättömän vaikutuksen käytyäni kaneja katsomassa, joten emo ja tytär-kombo varmistui samalla kerralla. Muutenkin järkeilin, että kannattaa ottaa useampi kani samalla kertaa, ettei kukaan jää totaalisen yksin jos joku toinen kuolee, kun kotona odottaneella talouden tirehtöörillä oli kuitenkin jo ikää. Lähinnä sen katsomassa käymisen ja noutamisen välillä tuli sitten järkeiltyä, että montako kania on sopiva määrä. Jos en olisi sopinut käyväni erikseen katsomassa ja noutamassa, olisin varmaankin innostuneena pakannut mukaan vähintään kaksinkertaisen määrän kaneja kerralla.

Ihkaensimmäinen kuva Petronellasta ja Deborasta kurkistelemassa kolmannen kanin takaa.
21.10.2017

Sakuran Lauranna oli se kolmas kani, silloin vastikään vuoden täyttänyt black & white - eli sen värinen kani, mistä aina innostun muutenkin. Huomasin vasta myöhemmin, että olin ihaillut Laurannasta jo aiemmin pentukuvia netistä, mutta luullut että se oli myyty, kun siitä ei ollut pentuaikojen jälkeen postattuja kuvia. Laurannaa oli tarkoitus käyttää kasvatukseen, joten se tuli minulle sijoitukseen - kani olisi minulla, mutta kasvattaja teettäisi sillä kaksi poikuetta ennen kuin se siirtyisi virallisesti omistukseeni. (Sijoituksesta voisi varmaankin kirjoittaa oman postauksensa). Laurannalla oli lapsuudenkodissaan häkkikaverina samanvärinen soma hermeliini, jota olin myös vähän ajatellut ottaa sille kaveriksi mukaankin, mutta hermeliini oli sen verran arka ettei se antanut kiinni, kun tulin kaneja hakemaan. Laurannankin pyydystämisessä oli silloin oma vaivansa, ja ihan alkuun sain sen käsityksen, että sekin oli arka. Toisaalta "arka" ei ehkä ole oikea sana, koska Lauranna saattaa esimerkiksi valjaissa ollessaan tutkia uusia paikkoja hyvinkin reippaasti, siinä missä Petronella stressaa ja Deborah mököttää. Sen kerran, kun kävimme tällä porukalla kokeilemassa miten menee estekisoissa,  Lauranna pääsi rataa pisimmälle, vaikkei kukaan saanut tulosta.  Enimmäkseen Lauranna on Hyvin Privaatti Persoona, joka ei halua tulla nähdyksi, vaan puuhailla salaisesti. Pesämökki on sen tärkein tukikohta, ja uusien sisäänkäyntien ja salakäytävien askartelu pesämökkiin kenties tärkein harrastus. (Siitä on muutaman kerran ollut vaivaa, kun Lauranna keksi ettei tarvitse tulla ulos syömään, jos piilottaa ruokakupin pesämökkiin, muistamatta että jonkun pitäisi myös täyttää se kuppi.) Sen jälkeen kun sille jäi toisesta poikueestaan tytär (Holly) kaveriksi, sen persoonallisuus muuttui paljon ulospäinsuuntautuneemmaksi - tai ehkä persoonallisuus ei varsinaisesti muuttunut, vaan siitä tuli esiin uusia ja aiemmin piilossa pysyneitä puolia. Se alkoi esimerkiksi hepuloida julkisesti, ja joskus sille myös tarttuu hepuli muilta kaneilta.

Ensimmäisiä kuvia Laurannasta meillä.
7.11.2017

Deborah on luonteeltaan hyvin dramaattinen, se siis näyttää kaikki tunteensa (etenkin harmistuneet sellaiset) hyvin suurina. Petronella Pumpernikkeli on leikkisä ja tutussa ympäristössä tutuille ihmisille varsin kesykin, mutta siinä mielessä arka, että stressaantuu helposti uusista asioista ja tilanteista. Sillä on ulkoiluvuoronsa päätteeksi yleensä tapana ilmoittaa äänekkäästi menevänsä nyt häkkiin. Se ei askartele pesämökkinsä parissa ihan niin innokkaasti kuin Lauranna, mutta sillä on tapana piilotella sinne pahvirullia ja sellaisia jyrsimäoksien palasia, missä on oksanhaarukka. Joskus on siivouksen yhteydessä löytynyt niinkin laajoja oksakokoelmia, että ilmeisesti se etsii ja kanniskelee niitä pesämökkiinsä ihan erityisesti. Liikanimi Pumpernikkeli tarttui Petronellaan aikanaan jo matkalla kotiin - se on peräisin jostain lapsuuden leikistä, jossa oli muistaakseni kaverin isosiskon keksimä hahmo nimeltä Petronella Pumpernikkeli. Kovin tietoinen nimenvaihdos se ei ollut, ajattelin alunperin pitää kaikilla kasvattajan keksimät nimet koska ne olivat sellaisenaan aivan sopivia kutsumanimiksikin.  Tosin Deborah ei ehkä sellaisenaan istunut kuitenkaan omaan suuhun kovin hyvin, koska jossain vaiheessa se tunnisti omaksi nimekseen Elmerin (lyhennys Emo-Elmeristä) ja jossain vaiheessa Simolinin, joten vaihtelevia kutsumanimiä on kertynyt.

Kerran käytiin näyttelyissä ja estekisoissa ihan paikan päällä.
18.2. 2018

Tätä viivotinta käyttää nyt Deborah.
18.12.2017

Engla ihastui ikihyviksi, kun parin kuukauden yksinelon jälkeen kranteenista kanilaan muuttikin kerralla monta uutta kania. Tai ihan erityisesti sitä riemastutti tulokkaiden ärsyttäminen, ja jos ne eivät huomioineet Englan ärsytysyrityksiä tarpeeksi, se saattoi vaikka puraista häkin läpi. Sitten ainakin herui huomiota! Erityisesti Engla halusi ärsyttää Deboraa ja Petronellaa. Laurannaan se suhtautui paljon lempeämmin ja olisi halunnut kaveerata sen kanssa, ehkä siksi että moni aikaisempi kaveri oli ollut saman värinen - jospa joku niistä olikin tullut salaa takaisin? Lauranna valitettavasti ei halunnut kaveerata Englan kanssa. Olin tietysti alunperin ajatellut, että saisin kaikki kanit totutettua samaan porukkaan, jota voisi pitää keskenään irrallaan häkkien ovet auki, mutta se ei sitten sujunutkaan ihan niin ruusuisesti, koska myöskään Deborah ja Lauranna eivät alkuun tulleet toimeen sitten mitenkään päin.  Häkkien ovet aukeilivat tönittynä varsin helposti, ja sen jälkeen kun sekä Lauranna että Deborah olivat eri aikoina hyökänneet Englan kimppuun ja löylyttäneet sen, piti oviin hankkia lukot ja pitää kiinni ulkoiluvuoroista.

Olen kyllä miettinyt myöhemminkin, saisiko leijonat totutettua vielä samaan porukkaan, koska sen jälkeen kun meille muutti isompia kaneja, leijonat vaikuttivat pitävän toisiaan saman porukan jäseninä ja tulokkaita vieraina. Nykyisin varsinkin Lauranna käy myös huolekkaasti tarkistamassa, onhan toisella kaikki kunnossa, jos se sitä jostain syystä epäilee - kuten silloin, kun Deboran häkin yläpuolella ollut kukka-amppeli alkoi vuotaa, tai Pumpernikkeli oli kipeänä.  (Ja sitten, kun kaikki on kunnossa, voikin taas ärhennellä näyttävästi.) Ruusa on toki ollut pitkään sitä mieltä, että tulisi varmasti aivan mainiosti toimeen samassa porukassa IHANAN Pumpernikkelin ja sen sievän emosen kanssa, mutta rohkenen epäillä, olisivatko nämä asiasta ihan samaa mieltä.

Lauranna ja Holly kompparitarhassa. 
12.8.2020

Se vielä on mainittava tästä leijonanharjasten kolmen koplasta, että nehän ovat ihan lahjomattomia. Kukaan niistä ei ota kädestä ruokaa vielä useamman vuoden jälkeenkään. Lauranna on tainnut ottaa kerran, silloin kun sillä oli poikaset ja kiire rohmuta joku herkku itselleen ennen kuin poikaset huomaavat, ja Pumpernikkeli niin ikään kerran, mutta se ei toistanut temppua.  Ajattelin, että Holly meillä kasvaneena oppii ottamaan ruokaa kädestä niin kuin aikaisemmat kanit, mutta ei sekään ota. Ilmeisesti emo on sanonut, että mitään ei sitten kädestä oteta!

Petronella Pumpernikkeli ja Deborah kompparitarhassa.
13.8.2020

Havaintoja populaarikulttuurista

 Tänä vuonna kirjastojen alakouluikäisille suunnatussa lukutaitokampanjassa pelataan peliä, jonka tarinassa ulkoilutetaan lemmikkikania puistossa. 
lumotunpuistonsalaisuus.com

Kirjakatsaus keväältä

 Tänä keväänä olen tullut hankkineeksi useampiakin tämänkin blogin aihepiiriin kuuluvia kirjoja.

Tai no, oikeasti en muista, hankinko Sari Mäyränpään Kanikirjan keväällä vai viime syksynä, koska lueskelin sitä silloin tällöin aika pitkään. Monet kaupallisten kustantamojen kanioppaat ovat käännöksiä  englannista tai saksasta, joten on aina mukavaa löytää kokonaan kotimaisin voimin toteutettu kaniopas. Vaikkapa siksi, että kirjassa listattuja kaneille ruuaksi sopivia kasveja oikeastikin kasvaa Suomessa, tai kuvattuja sairauksia esiintyy täällä, ja niiden hoitoon tai ehkäisyyn suositeltuja keinoja on niin ikään saatavilla. Tässä kirjassa ei rotuja ja kasvatusta käsitellä (näkökulma on ennemmin "adopt don't shop"), mutta muissa kanioppaissa on niissäkin välillä käännöksissä melkoisia eroja, riippuen lähdekielestä ja kääntäjän harrastuneisuudesta. Kanikirja on varsin monipuolinen opas, siinä on muun muassa vinkkejä myös kanille itse tehtäviin virikkeisiin, ja taidanpa joskus kokeilla myös tuota reseptiä kanin kekseihin!


Kaniharrastuksiin liittyvä oli myös Dell Robbinsin Rabbit Agility - What's That? vuodelta 2005, jonka tilaamista mietin joskus aikaisemminkin - siis joskus lähempänä julkaisuajankohtaa. Luin kuluneena talvena jonkun haastattelun kaniagilityn harrastajasta, joka puhui lämpimästi Dell Robbinsista ja tämän työstä hevosten parissa, ja muistin että tällainen kirjakin oli. No, odotin tilatessani jotain kirjamaisempaa ja vähän filosofisempaa otetta. Oikeasti kyseessä on muutaman kymmenen sivun vihkonen isoimmalla mahdollisella rivivälillä ja vielä isommalla fontilla, jossa listataan millaisia esteitä tarvitaan missäkin kilpailuluokassa. Ostin värillisen painoksen, mutta kuvia on niin vähän eikä niillä ole kovinkaan paljoa informaatioarvoa, että mustavalkoinen painos ajaisi ihan saman asian. (Jos joku kiinnostuu, tätä kirjasta saa tilata tuommoisen "painetaan tilausten mukaan"-palvelun kautta, joka lähettää kirjat Suomeen Saksasta, eli postikulut pysyvät maltillisempina kuin EU:n ulkopuolelta tilatessa.) 

Eija Kujansuun Metsäjänis-kirjasta kerroinkin jo aikaisemmin. Kuvat ovat kauniita ja tarinointi tutuksi käyvästä jänisperheestä mukavaa luettavaa. Jänisaiheesta innostuneena ostin samantien myös Andy Howardin Secret Life Of The Mountain Haren, jonka hankkimista olin jo joskus aiemmin harkinnut. (Linkki vie Andy Howardin omille sivuille, kirjan tilasin kuitenkin Adlibrikseltä.) Skottijänikset näyttävät välillä kyllä Suomen Lapissa eläviä sukulaisiaan rähjäisemmiltä.

Sitten vielä jotain aivan muuta - uudistettu laitos klassisesta roolipelistä Bunnies & Burrows. Wikipedia kertoo, että aikanaan Bunnies & Burrows oli yksi ensimmäisistä julkaistuista roolipeleistä, heti Dungeons & Dragonsin vanavedessä ja silloin aika vasta ilmestyneen Ruohometsän kansan innoittama. Kuulostaa lupaavalta siis! Yksi syy hommata tuo uudistettu laitos ihan fyysisenä kirjana oli se, että yksi kuvittajista oli Maggie Vandewalle, jonka tyylistä tykkään todella paljon. Kirjan kansi on Moa Wallinin käsialaa. Harmi ettei koko kirja ole heidän kuvittamansa, vaan kuvittajia on useampia ja - aika eri tasoisia. Tekstiä on toki muutenkin enemmän kuin kuvia. Roolipeli on ehkä saanut innoituksensa Ruohometsän kansasta, mutta siinä on kanit siirretty seikkailemaan Amerikan mantereelle, ja muu eläimistö sen mukaista. Pelattavina hahmoina on kanien lisäksi muun muassa opossumeja, vyötiäisiä ja piikkisikoja, ja ei-pelattavissa hahmoissa alligaattoreita, mungoja, karakaroja ynnä muuta yhtä eksoottista. Pelin tekijöille se on ollut tutumpi ympäristö, näin Suomessa jos haluaisi pelata johonkin tutumpaan ympäristöön sjoittuvaa tarinaa, joutuisi miettimään ympäristöä ja eläimistöä aika tavalla uusiksi pelikirjassa esitetyistä. 

R.I.P Valma 25.7.2014 - 1.6.2021

 En ollut vielä(kään) ehtinyt aloittaa esittelypostauksia siitä, keitä meillä nykyisin asuu, kun joudunkin sen sijaan kirjoittamaan jo muistopostausta. Valma-lupan aika oli tullut.

Ensimmäinen kuva Valmasta ja Ruusasta meillä. 
26.9.2018.

Valma ja Ruusa muuttivat meille kolmisen vuotta sitten aikuisina kodinvaihtajina. Valma oli silloin noin nelivuotias, propellikorvainen esteristeytys, joka oli klassattu keskivaikeaan luokkaan. Estehyppyharrastus tosin jäi entiseen kotiin muiden kiireideni vuoksi. Omasta mielestään Valma oli ehdottomasti vanhin, suurin, paras ja kaunein, suvereeni kaikkien asioiden kuningatar. Jos jokin asia ei mennyt Valman mielen mukaan, se oli yleensä ehdottomasti Ruusan vika, ihan riippumatta siitä, oliko Ruusalla asian kanssa jotain tekoa vai ei. Kaikkein eniten Valmaa kuitenkin ärsytti Engla, joka niin ikään oli omasta mielestään suurin, paras ja kaunein kaikkien asioiden kuningatar - ja kaiken lisäksi niin paljon Valmaa vanhempi, että se ilmeisesti sai Valman uskon itseensä suorastaan horjumaan. (Engla oli jo 9-vuotias Valman ja Ruusan muuttaessa meille.) Kaikkein pahintahan oli se, että Engla ei ollut Valmaa huomaavinaankaan! 

Engla ignoroi Ruusaa ja Valmaa. 
Paikanvalinnasta päätellen tieten tahtoen ja tarkoituksella.
24.11. 2018.

Valma itse puolestaan ärsytti erityisesti alkuun erityisesti Laurannaa, jolla paloi käämi ihan totaalisesti varsinkin Valman korvista. Ei saa roikottaa korvia ilman Laurannan lupaa! Ajan myötä yhteiselo kanilan vakituisen asujaimiston kesken rauhoittui (ja Laurannakin tottui siihen, että jollakulla korvat nyt vain enimmäkseen roikkuvat, tai saattavat välillä sojotella kaikkiin ilmansuuntiin), vaikka tiettyä mahdollisimman näyttävää ärhentelyä verkkojen läpi harrastettiinkin aina tilaisuuden tullen. Luultavasti pari vanhemmiten tullutta vekkiä Valman korvissa oli juurikin sitä perua. Valmalla oli myös tavoite ruikkia kaikkien muiden päälle, joskin yleensä se onnistui aivan erityisesti sprinkleröimään itsensä. Ja sitten, kun vanhemmiten tassu ei enää noussut hurjimpiin sprinkleriheittoihin, se saattoi pyllähtää istumaan kaikessa rauhassa naamapesulle juuri lorottamaansa merenkokoiseen lammikkoon, ja lopputulos oli suunnilleen sama, paitsi märempi.

Valma ärsyttämässä Laurannaa.
22.6.2019.

...ja Deboraa ja Pumpernikkeliä.
24.8.2019

Kanien kesken Valma oli kenties melko konfliktihakuinen persoona. Toisaalta se osasi olla myös herttaisen hellyydenkipeä, ja otti aktiivisesti kontaktia ihmisiin. Reippaana silitettäväksi hakeutujana se olikin esimerkiksi lähinaapurien ja lomahoitajien suosikki. Suhde ihmisiin ei kuitenkaan ollut täysin konfliktiton - Valma vihasi kynsienleikkuuta yli kaiken tullessaan meille, ja vaikka se myöhemmin alkoikin käyttäytyä enimmäkseen kiltisti kynsiä leikatessa (ilmeisesti siksi, että kynsienleikkuuseen yhdistyi usein harjailua, muuta paijausta ja herkkuja), saattoi se silti kyllästyessään puraista mustelman kesken manikyyrin. Tosiaan myöhempinä aikoina onneksi pelkkiä mustelmia.  Ensimmäiset kynsienleikkuukerrat olivat sen sortin tappeluita että verikin lensi - nimittäin omani. Tosin Valman puolustukseksi on sanottava, että sitä ilmeisesti pelotti, kun vielä melko vieras ihminen alkoi saksia kynsiä, ja silloin se päätti tapella vastaan koko painollaan ja raivollaan.

Eikä kaikki aina ollut konfliktia konfliktin perään, vaan kaverin kanssa löhöillessä kaverista saattoi pitää somasti korvilla kiinni, ja nukkuessa korvat saattoi laittaa silmille kuin ikkunaluukut olisi sulkenut. Ja lupilla tunnetusti on hyvät unenlahjat.

Valma ja Ruusa 7.2. 2021.

Valma oli järjestyksessä toinen luppani. Näiden kahden perusteella vaikuttaa siltä, että lupat ikääntyvät kaksi vuotta samassa ajassa kun leijonanharjakset ikääntyvät vuoden.

Viimeisiksi jääneitä kuvia Valmasta. 
22.5.2021.