Papanaattorissa 3/26 oli kirjailijahaastattelu Saara Rikalaisesta ja tämän uutuuskirjasta "Sivuloikkia, Henriikka!" Kirjassa käsitellään seiskaluokkalaisen päähenkilön kaveripulmia, ja uutena harrastuksena tämä aloittaa estehypyn kaninsa kanssa. Kaniharrastuksen kautta löytyy sitten uusiakin kavereita.
Niin lehtihaastattelussa kuin itse kirjassakin sivutaan sitä, ettei ihan helpolla löydy sellaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joissa harrastettaisiin juuri kaneja. Olisikohan "Sivuloikkia, Henriikka!" jopa ensimmäinen suomeksi? Yritin muistella, olisiko itselleni joskus junnuna tullut vastaan kirjaa, jossa päähenkilöllä on lemmikkinä kani tai kanin kanssa harrastetaan - mutta silloiset kirjalliset esimerkit kaniharrastajista taisivat löytyä lähinnä Lena Furbergin sarjakuvista.
Koska asia rupesi kiinnostamaan, heittäydyin kirjastohakujen pyörteisiin juuri silloin kun olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Ilmeisesti suomeksi on julkaistu ihan lähivuosina muutamia pienemmille, juuri lukemaan opetteleville lapsille suunnattuja kirjoja, joissa käsitellään lasten kaniharrastusta. Aihe näyttää olevan siis pinnalla! Voi olla, että tekijät ovat jopa työstäneet sitä samaan aikaan toisistaan tietämättä. Pitänee lukea millainen meininki niissä lastenkirjoissa on, ja palata aiheeseen! Ajattelin myös, että ruotsiksi varmaan löytyisi jotain, mutta ruotsiksi ainakin tuoreempien kirjojen kohderyhmä näyttää olevan niin ikään juuri lukemaan opettelevat. "Sivuloikkia, Henriikka!" näyttäisi siis olevan ensimmäinen vähän vanhemmille lapsille suunnattu kirja, jossa kaniharrastus on osa tarinaa.
Suunnittelin itse joskus 20+ vuotta sitten sarjakuvakäsikirjoitusta kanien estehyppyharrastuksesta, mutta se jäi aika lailla suunnittelun asteelle. Tohelsin silloin niin monessa mukana, etten olisi löytänyt aikaa vielä piirtää sitä mitä suunnittelin, ja sama vika sillä kaverilla, jonka kanssa joskus suunniteltiin sarjakuvayhteistyötä - tosin jostain ihan toisesta aiheesta. Näin vuosien jälkeen muistan sarjakuvasuunnitelmastani lähinnä sen, että päätin olla sijoittamatta kanitapahtumia sen maailmassa oikeisiin suomalaisiin kaupunkeihin, ja käyttää niiden sijaan puuaiheisia paikannimiä, kuten Koivula ja Kuusisto. Ja että toisen, niin ikään kesken jääneen sarjakuvasuunnitelman päähenkilöt olisivat saattaneet ilmestyä sivuosiin silloin tällöin. No niin. Voipa olla, että kaniharrastusaiheisia kirjoja ja sarjakuvia on suunniteltu vähintään yhtä monta hyllymetriä kuin lähikirjastosta löytyy heppakirjoja, mutta huomattavasti harvempi on niitä toteuttanut!
Jospa loikin sitten näiltä sivupoluilta takaisin Henriikan sivuloikkien pariin...
Kirjastovarauksen saapumista odotellessa ehdin tehdä jokusen nettihaun löytääkseni muiden lukijoiden kommentteja, enkä vielä löytänyt. Sen sijaan löytyi aika tavalla kristillisten kirjakauppojen mainoksia, ja ehdin vähän miettiä, kuinka uskonnollisesta teoksesta oikein on kyse, ennen kuin itse pääsin lukemaan. Ja kyllähän uskonto kulkee mukana tarinassa, päähenkilö pitää rukouspäiväkirjaa ja pohtii uskosuhdettaan. Vaikka se on vain yksi osa tarinaa, näin maallistuneen ja ensisijaisesti kaniaiheesta kiinnostuneen aikuislukijan näkökulmasta mukaan liitetyistä rukouspäiväkirjan pätkistä jäi ehkä hiukan päälleliimattu tunne. Jäin kuitenkin miettimään sitä, kuinka keskeinen osa uskonnolla mahdollisesti on ensisijaisen kohderyhmän, eli lasten ja nuorten elämässä, koska kouluissa uskontoa tuodaan esiin kokonaisen oppiaineen verran, ja yläkouluun ajoittuu usein myös rippikoulu, siihen liittyvät leirit ja niiden innoittamana aktiivisempikin seurakuntatoiminta. Kaniharrastajiakin taitaa olla paljon Suomen raamattuvyöhykkeillä, joten voi olla, että osalle nuorista lukijoista päähenkilön rukouspäiväkirja on hyvinkin luonteva tai samaistuttava osa elämää, vaikkei kaikille olisikaan. Sen voi myös miettiä siltä kannalta, että tämä on nyt olennainen juttu tämän kirjan tälle henkilölle, jonkun toisen oma juttu on joku muu.
Kaveripulmat ovat kuitenkin "Sivuloikkia, Henriikka!"ssa keskeisemmässä roolissa, ja uuden harrastuksen mukanaan tuoma innostus ja uudet kaverit. Näin aikuisena lukijana mielessä kävi kyllä moneen kertaan, olisivatko kirjan nuorten kaveripulmat ratkenneet ihan puhumalla tai viestittelyllä kahden kesken sen sijaan, että jäädään aina odottamaan toisen ottavan ensimmäisen askeleen. Ehkä myös nuorissa lukijoissa on tarkoitus herättää sama ajatus? Oli myös jotenkin ilahduttavaa, miten kuvattiin nuorten tutustumista kauempana asuviin harrastuskavereihin ja ystävystymistä netin kautta, jossa ystävä voi löytyä välimatkasta huolimatta. Nyt kun tätä kirjoittaessa on julkisessa keskustelussa ollut pinnalla netin kieltäminen nuorilta kokonaan siksi, etteivät aikuiset uskalla kohdistaa kovempaa sääntelyä somejätteihin tai ymmärrä itse käyttäytyä netissä fiksusti, olisi tärkeää muistaa myös, ettei hyvää kannata heittää pois huonon takia. Monelle nuorelle netti voi olla väylä löytää kavereita ja omat juttunsa.
Mitenkäs se oleellinen, eli kaniharrastuksen kuvaus? Siinä oli paljon tuttua, vaikka omat aktiivivuoteni ovat tainneet olla aikaisemmin kuin kirjailijalla. Ajan kulumisen huomaa ehkä siitä, että kirjassa kanikisoja järjestelmäkameralla kuvaava harrastaja on aikuinen nainen ja nuoret kuvaavat kännykällä, siinä missä omina harrastusaikoinani kunnon kameralla valokuvaus oli monen nuoren harrastus - ja osasta kuvaavista nuorista tuli myöhemmin ammattikuvaajia. Kirjassa on myös mainittuna nykyisin toimivia yhdistyksiä, joiden nettisivuilta saa lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista tapahtumista, mikä tällä hetkellä tuntuu ajankohtaiselta ja siltä, että olisi helppo lähteä itsekin tekemään sen pohjalta nettihakuja jos haluaisi lisätietoja. Toki mielessä kävi myös, miten ajankohtaisuus kestää aikaa - jos kirjaa lukee vaikka kymmenen vuoden päästä, onko silloin erilaiset nettipalvelut ja erinimisiä yhdistyksiä. Tai jos joku toiminta on vuosien kuluessa hiipunut, innostaisiko vanhempi kirja uusia harrastajia järjestämään sen tapaista toimintaa uudestaan. Sen näkee sitten silloin!
Kirjassa on jonkun verran värikuvia, kansikuvan henkeen hiukan sarjakuvahahmomaisina. Kuvittajalle tosin kanit ja niiden kanssa harrastaminen ovat tainneet olla vieraampia kuin kirjoittajalle, tekstissä yksi henkilöistä mainitsee tuntomerkikseen "Lemmikkikanien paidan", ja lukijana näen mielessäni oitis LeKan logon värikkäällä pohjalla, mutta kuvittaja on piirtänyt valkoisen t-paidan, jossa lukee "pupu"! (Ehkä joku toinen lukija, jolle yhdistys ei ole tuttu, on miettinyt että miten niin lemmikkikanien paita, onko se sellainen jonka päällä kanit on löhönneet...) Jäin myös miettimään, kun yhdessä välissä mainitaan kanikisat Kajaanissa, esimerkkinä (liian) kaukana olevista kisoista joihin ei vanhempien luvalla pääse - että onkohan muuten juuri Kajaanissa ollut oikeasti kanikisoja, tai onko siellä päin kuinka paljon kaniharrastajia? Joskus takavuosina olen Oulussa käynyt vetämässä estehyppykurssin, ja samoin joskus Oulusta kävi tuomarikoulutettavia etelämpänä tekemässä tuomariharjoitteluja, mutta Kajaani on ihan tuntematonta aluetta.
(Selvästi tämä lukukokemus houkuttelee esiin kaikenlaista "täti muistelee"-aineistoa. En ole unohtanut, että olen joskus vuosia sitten luvannut blogata muisteluksia estehypyn historiasta, mutta kirjoittaminen on jäänyt kyllä kaiken muun jalkoihin jo pitkään. Ehkä vielä joskus!)
