Kanisarjakuvaa

Odottelin vähän, olisiko kirjastovaraus 2025 julkaistusta sarjakuvasta ehtinyt samaan kuvaan noiden lähivuosina suomeksi julkaistujen lasten- ja nuortenkirjojen kanssa, mutta sen saapumista saikin odotella hiukan kauemmin. Aiempia kirjapostauksiani läpikäydessäni huomasin myös unohtaneeni päivittää parista jo aiemmin englanniksi hankkimastani sarjakuvasta, joten ehkä teen kerralla isomman sarjakuvapostauksen - arjesta lemmikkien kanssa eeppiseen fantasiaan.  

Erkki Waanin albumi Kanifanit on julkaistu omakustanteena, mistä hyvästä sitä ehkä löytyy hiukan harvemmasta kirjastosta kuin edellisten postausten kirjoja - jokusesta kuitenkin, ja ilmeisesti ihan kirjakaupoistakin saa tilaamalla. Jos haluat vilkaista ennen ostopäätöstä, tykkäätkö meiningistä eikä lähikirjastosta ole apua, sarja ilmestyy englanniksi käännettynä myös WebToonsissa.  Tyyli on varsin mangamainen, ja sarjakuvan aiheena ihmiskaverukset (kämppäkaverit? seurustelukumppanit?) sekä näiden lemmikit kani ja marsu. Tapahtumat keskittyvät kotiin ja pihalle, mitä nyt muutamassa sarjassa seikkaillaan mielikuvituksen mailla. Sarjakuvat ovat enimmäkseen sivun tai parin mittaisia vitsisarjoja, joskin jokunen pidempi muutaman sivun tarinakin on mukana. Ja aika usein juttujen pointti tuntuu olevan siinä, että kani on söpö ja hapan, ja ihmiset ovat nekin aika söpöjä ja käyttäytyvät hassusti. Sangen söpöjä ovatkin kaikki! Jollain tavalla sarjakuvasta tuli mieleen myös Jojon jengi, vaikka visuaalisesti se on hyvinkin erilainen. Mutta ehkä vitsikkään sivun jutun formaatti muokkaa tarinankerrontaa samantapaiseen suuntaan? Kanin ja marsun roolipelikuvioista (ehkä suosikkejani!) tuli mieleen myös strippisarjakuva Breaking Cat News, jossa yksi toistuva teema oli talon kissojen ja hiirten pelisessiot. Mietin kyllä, että missaanko osan vitseistä siksi, että tunnen mangaa aika huonosti, enkä välttämättä tajua kaikkia viittauksia sinne suuntaan, vai yritänkö lukea sinne jotain sellaisia viittauksia mitä siellä ei välttämättä edes ole. Toisaalta, eipä tällaista leppoisaa eläinsarjakuvaa mitenkään liikaa ole tarjolla, ja niin usein sekin on ollut tuontitavaraa, että Kanifaneille on hyvin tilaa suomalaisen sarjakuvan kentällä. Jos nyt oikein ymmärsin tekijän Bluesky-postauksen, seuraavakin albumillinen Kanifaneja olisi jo painatusta vaille valmiina.

Niin muuten, Lena Furbergin Jojon jengistäkin ilmestyi joitain vuosia sitten (2023) kokoelma alkuperäiskielellä, eli ruotsiksi. Suomennosta ei ole näkynyt, enkä tiedä onko sellaista tulossakaan, ja ruotsalainen painos ehti myydä loppuun ennen kuin huomasin sen jo ilmestyneen. Jäi siis ostamatta omaksi. Kirjastoista ruotsinkielistä kokoelmaa Jojjo och gänget löytyy jonkun verran.  Siihen nähden, että Jojon jengi on ilmestynyt eri lehdissä 1980-luvulta asti, oli vähän yllättävää että ensimmäisen kokoelman vanhimmat sarjakuvat olivat vasta vuosilta 2003 - 2008. Tosin koko sarjan kaarta esittelevän kokoelmakirjan sijaan kyseessä näyttikin olevan kokoelma sekalaisia. Ja siihen nähden, että valinnanvaraa oli vuosikymmenien verran, kokoelmaan oli valittu yllättävän paljon samojen vitsien toistoa.  (Jojon jengi ei nyt päässyt samaan kuvaan, kun ehdin lainata ja palauttaa sen kirjastoon jo aiemmin). 

Bunnicula on nimi, joka tuntui jossain vaiheessa somessa tulevan vähän väliä vastaan englanninkielisissä kaniryhmissä, etenkin Halloweenin aikaan. Se on ilmeisesti suosittu amerikkalainen lastenkirja, tai oikeastaan kirjasarja, josta julkaistiin jonkun aikaa sitten myös sarjan ensimmäiseen kirjaan perustuva sarjakuvasovitus. Alkuperäisen kirjan kirjoittajat ovat Deborah ja James Howe, sarjakuvasovituksen käsikirjoittaja Andrew Donkin ja kuvittaja Stephen Gilpin. Tarinassa perheen vanhat lemmikit, kissa ja koira, paheksuvat perheeseen vasta otettua punasilmäistä kania, jota epäilevät vampyyriksi. Käy kuitenkin ilmi, että kani on enemmän vaaraksi vihanneksille kuin muille perheenjäsenille. Kirjasarjan muiden osien nimistä päätellen niissäkin käsitellään klassisia kauhuaiheita aika kepeällä ja leppoisalla otteella. Sarjakuvasovituksessa hykerrytti ehkä eniten koiran tulkinta tähtikuvioista!


Ruohometsän kansa (tai siis englanniksi tapahtumapaikan mukaan Watership Down) sai niin ikään sarjakuvasovituksen, eräänlaisena tarinan visuaalisena reboottauksena sen jälkeen kun televisiosarjat olivat kertoilleet mieluummin omia tarinoitaan kuin kirjan tarinaa.  Ruohometsän kansa-sarjakuva palaa juurille ja kertoo kirjan tarinan järkälemäisenä sarjakuvaromaanina. Toki karsintaa kirjan materiaalimäärästä on silti pitänyt tehdä, ja olin vähän suruissani siitä, että villikanien mytologia ja kertomukset El-Ahrairahista on enimmäkseen jätetty sarjakuvasovituksen ulkopuolelle. Samalla ulkopuolelle on jäänyt tietynlaista kepeyttä ja hengähdystauot vakavan seikkailemisen lomassa, mikä tekee sarjakuvasta jopa synkän lukukokemuksen. Mutta eeppistä seikkailua riittää. Toisaalta kuvituksessa on ehdottomasti upeat hetkensä, toisaalta en aina ollut yhtä mieltä siitä, millä keinoilla kanihahmoista olisi kannattanut tehdä yksilöllisiä ja ilmeikkäitä. Totta puhuen ehdin lukea aika pitkälle, ennen kuin edes huomasin että osalle kaneista on piirretty erilaisia raitoja ja pilkkuja yksilöllisiksi tuntomerkeiksi, ja yritin myös yhtenään lukea kanien ilmeitä korvista ja silmistä tavoilla, joita niihin ei oltu piirretty - ehdin ihmetellä sitäkin, miksi Isopää siristelee silmiään kivuissaan jo ennen kuin siihen on tarinan mukaan syytä, ennen kuin tajusin että sen on tarkoitus olla yksilöllinen tuntomerkki. Taidan olla aika vaikea lukija! Alkuperäisen kirjan kirjoittaja on Richard Adams, sarjakuvasovituksen käsikirjoittaja James Sturm ja kuvittaja Joe Sutphin.

Sarjakuvia

Nyt kun sarjakuvista oli puhe - aiemmin tässäkin blogissa esitelty Jim Pascoen ja Heidi Arnholdin Cottons-trilogia saa lopulta päätösosansa, joka ilmestyy tänä vuonna marraskuussa, yhteisniteenä "the Complete Cottons", jossa on uudelleenjulkaistuna myös sarjan aiemmat osat. Ei siis haittaa, vaikka aiemmat osat olisivat jääneet aiemmin hankkimatta, jos mukaan sarjaan päättää hypätä vasta nyt. 

Kaneja Areenassa ja muualla telkkarissa

 Etsiessäni kanikirjoja, vastaan tuli myös tv-sarja Kaninhopp/ Katso kani loikkaa Yle Areenassa, kymmenen neljän minuutin jaksoa. Se on julkaistu jo 2020. Miksen ole törmännyt siihen aikaisemmin?

Nähtävästi Areenan lastenohjelmista löytyy muutakin kanimateriaalia, Galaxin pupuhaaste kuvaa käyntiä pupukahvilassa. Kun nyt kirjojen yhteydessä tuli puhe pupukahviloista...

Löytyi myös luontodokumentti Jäniseläinten maailma. 

Siinä missä Ylen Kaninhopp on katsottavissa myös ulkomailla, tanskalaista Hoppende hjerter-sarjaa pääsee katsomaan ilmeisesti vain kirjautuneena sitä esittävään palveluun. Linkitänpä nyt silti muistiin, että tällainenkin sarja löytyy.

Kaniharrastusta lastenkirjoissa

 Ehdin miettiä, oliko  2026 ilmestynyt Saara Rikalaisen "Sivuloikkia, Henriikka!" kenties ensimmäinen lasten- ja nuortenkirja, jossa kaniharrastus ja nimenomaan estehyppy on juonenkin kannalta keskeisessä roolissa, ainakin suomeksi, ja sitähän piti lähteä selvittämään. Nuortenkirjana se varmaankin on ensimmäinen, mutta nuoremmille lapsille on ilmestynyt jotain jo aikaisemmin.

Ensimmäiseksi taisi ehtiä suomeksi 2022 ilmestynyt Margareta Nordqvistin kirjoittama ja kuvittama "Hyppää, Hopsu!", joka oli ilmestynyt ruotsiksi jo 2010. Kirja on runsaasti kuvitettu tavuviivakirja lukemaan opetteleville lapsille, ja osa sarjaa, joka kertoo lapsista ja heidän lemmikeistään ilmeisen maaseutumaisessa naapurustossa. Kirjassa lapset päättävät kokeilla kanien hypyttämistä ja rakentavat esteradan. Toinen kani hyppää hienosti, mutta Hopsua ei huvita. Sen sijaan Hopsu karkaa ja joutuu kiipeliin. Myös sarjan muiden lasten koirat esiintyvät lyhyesti tässä kirjassa, joten mahdollisesti myös kanit Ruska ja Hopsu esiintyvät sarjan muissakin kirjoissa. Kirjan lopussa on kuvia erilaisista kaniroduista ja erilaisista esteistä! Sarjaan kuuluu myös ainakin toinen kanikirja "Oskun yllätys", joka on ilmestynyt suomeksi samaan aikaan 2022, ruotsiksi 2014. Siinä Ruskan ja Hopsun hyppyharjoitukset jatkuvat, mutta kesäksi tulee vielä kolmas kani hoitoon, ja draamaa riittää, kun urokseksi luultu Osku tekeekin poikaset, jotka myöhemmin vielä jäävät orvoiksi, ja lapset joutuvat keinoruokkimaan niitä. Ei tainnut ihan mennä kanin lomahoito niin kuin Strömsössä. Lopussa on vielä tietoa kaneista ja samat kuvat eri kaniroduista kuin ensimmäisessäkin kirjassa. (Ruotsiksi näköjään Ruska, Hopsu ja Osku ovat nimeltään Bruno, Hasse ja Ture. Ihmettelin ensin nimien suomennosta, kyllähän nuo nimet tuntuvat suomalaiseenkin suuhun sopivilta - mutta onko nimien kääntämisellä tavoiteltu sitä, että kirjaostoksilla ei kukaan huolimattomuuttaan nappaa kirjaa juuri lukemaan opettelevalle lapselle sellaisella kielellä, jota tämä ei vielä osaa?)

Lainasin samalla kertaa myös Lin Hallbergin kirjan "Kaninklubben", joka on ilmestynyt ruotsiksi 2017, mutta ilmeisesti ei suomennettu. Sen sijaan se löytyi kirjastohaulla myös somaliksi ja arabiaksi, joten alkoi uteloittaa, millaisen kuvan kirja antaa kaniharrastuksesta, jos se näillä kielillä on ensikosketus koko aiheeseen. Tämäkin kirja on osa sarjaa, joka on suunnattu lukemaan opetteleville lapsille, kuvia on runsaasti ja isokokoista tekstiä vähemmän. Kirjassa lapset etsivät koteja hylätyille kaninpoikasille, ja monia lapsia kiinnostaisi ottaa kani, mutta vanhemmat epäröivät. Lopulta lapset keksivät ratkaisun - kania haluavat osallistuvat ensin kurssille, jossa oppivat miten kaneja hoidetaan! Kanikurssin käyneet tuoreet kaninomistajat päättävät lopuksi perustaa kanikerhon, josta tulee sitten kirjan nimikin.

Kun etsin tietoa, mitä muuta Lin Hallberg on kirjoittanut ja montako osaa sarjassa on, selvisi, että tämä kirjailija onkin suomalaisille tuttu Sinttu-ponista kertovista kirjoista - jotka on kuvittanut edellä mainittu, Hopsusta ja kumppaneista kirjoittanut Margareta Nordqvist. Piiri pieni pyörii. Sarjan, johon  kuuluu Kaninklubben, on kuvittanut toinen kuvittaja Karin Åström Bengtsson, mutta tyylissä ja tunnelmassa oli paljon samaa.

Kun siellä kirjastossa nyt luuhattiin juuri lukemaan oppineiden ja lukemista vielä opettelevien lasten hyllyllä, samalla piti tsekata Taru Viinikaisen kirjoittama ja Netta Lehtolan kuvittama sarja Neppari-tytöstä, jonka haavetta omasta kanista rajoittaa allergia perheessä, mutta se ei varsinaisesti menoa ja muita puputeemaisia puuhailuja haittaa. Löytökanin myötä löytyy erinäisten käänteiden jälkeen myös uusi kaveri, jonka kanssa pyörittää pupukahvilaa ja suunnitella uusia tapoja toteuttaa koulun lemmikkipäivä, kaverin kanit menossa mukana. Neppari-sarjan kirjat ovat ilmestyneet vuosina 2021 - 2023. Kaniharrastus on niissä ehkä hiukan väljemmissä kehyksissä kuin mitä ensin ajattelin lähtiessäni etsimään lasten- ja nuorten fiktiota, jossa harrastettaisiin kaneja. Mutta meno on hyväntuuulista, ja kirjoissa kuvatut puuhat uskottavia lasten puuhia. Ja toki vaikkapa pupukahvilassa käyminen tai sellaisen pyörittäminen itse on omanlaistaan kaniharrastusta sekin! 

Kun etsin kirjoja ruotsiksi, tuli vastaan myös Angelica Öhrnin "Jag har också en kanin!" vuodelta 2024. Se on hiukan vanhemmille lapsille suunnattu kirja, jossa on jo tekstiä enemmän kuin kuvia, ja käsitellään vaikeampia aiheita - nimittäin hyvin samanoloisia kaveripulmia kuin "Sivuloikkia, Henriikka!"ssa, joskin nuorempien eli kolmasluokkalaisten lasten kesken. Kaveripulmien selvittämiseen tarvitaan lopulta aikuistenkin apua. Etukäteen kirjasta kerrottiin parissakin esittelyssä, että päähenkilö valehtelee saavansa kanin, koska luokan suositullakin tytöllä on - mutta se olikin vasta alkua. Ennen pitkää Lina nimittäin saa oikeastikin kanin, mutta kani on arka eikä lainkaan sellaista valuuttaa kavereiden hankkimisessa kuin hän oli etukäteen kuvitellut. Kaninkin kanssa täytyy ihan asiakseen opetella tulemaan toimeen. Lopulta löytyy silti uusi kaveri, jolla on myös kani - ja yllättäen tämä kaveri houkuttelee Linan mukaan katsomaan kanien estehyppykisoja. Tässä kirjassa ei vielä enempää harrasteta estehyppyä, vaan vasta suunnitellaan ihan lopussa, uskaltaisiko sitä itsekin kokeilla.

Nähtävästi myös Angelica Öhrn on kirjoittanut muun muassa hevoskirjoja - ja lapsille suunnatun tietokirjan kanien estehypystä, "Fakta om kaninhoppining". Täytynee laittaa kirjastosta varaukseen seuraavaksi sitten se...

Kirjastovarauksessa odottelee vielä toinenkin lähivuosina ilmestynyt kaniaiheinen lastenromaani ruotsiksi, sekä sarjakuvaa suomeksi. Kanikirjoja ruotsiksi etsiessä löytyi kaupallisilta sivuilta myös jotain uteloittavia osumia tanskaksi ja norjaksi, mutta niitä on vähän huonommin saatavilla lähikirjastoista.

Postauksessa ja edellisessä käsiteltyjä kanikirjoja.

Sivuloikkia, Henriikka!

 Papanaattorissa 3/26 oli kirjailijahaastattelu Saara Rikalaisesta ja tämän uutuuskirjasta "Sivuloikkia, Henriikka!" Kirjassa käsitellään seiskaluokkalaisen päähenkilön kaveripulmia, ja uutena harrastuksena tämä aloittaa estehypyn kaninsa kanssa. Kaniharrastuksen kautta löytyy sitten uusiakin kavereita. 

Niin lehtihaastattelussa kuin itse kirjassakin sivutaan sitä, ettei ihan helpolla löydy sellaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joissa harrastettaisiin juuri kaneja. Olisikohan "Sivuloikkia, Henriikka!" jopa ensimmäinen suomeksi? Yritin muistella, olisiko itselleni joskus junnuna tullut vastaan kirjaa, jossa päähenkilöllä on lemmikkinä kani tai kanin kanssa harrastetaan - mutta silloiset kirjalliset esimerkit kaniharrastajista taisivat löytyä lähinnä Lena Furbergin sarjakuvista. 

Koska asia rupesi kiinnostamaan, heittäydyin kirjastohakujen pyörteisiin juuri silloin kun olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Ilmeisesti suomeksi on julkaistu ihan lähivuosina muutamia pienemmille, juuri lukemaan opetteleville lapsille suunnattuja kirjoja, joissa käsitellään lasten kaniharrastusta. Aihe näyttää olevan siis pinnalla! Voi olla, että tekijät ovat jopa työstäneet sitä samaan aikaan toisistaan tietämättä. Pitänee lukea millainen meininki niissä lastenkirjoissa on, ja palata aiheeseen! Ajattelin myös, että ruotsiksi varmaan löytyisi jotain, mutta ruotsiksi ainakin tuoreempien kirjojen kohderyhmä näyttää olevan niin ikään juuri lukemaan opettelevat. "Sivuloikkia, Henriikka!" näyttäisi siis olevan ensimmäinen vähän vanhemmille lapsille suunnattu kirja, jossa kaniharrastus on osa tarinaa. 

Suunnittelin itse joskus 20+ vuotta sitten sarjakuvakäsikirjoitusta kanien estehyppyharrastuksesta, mutta se jäi aika lailla suunnittelun asteelle. Tohelsin silloin niin monessa mukana, etten olisi löytänyt aikaa vielä piirtää sitä mitä suunnittelin, ja sama vika sillä kaverilla, jonka kanssa joskus suunniteltiin sarjakuvayhteistyötä - tosin jostain ihan toisesta aiheesta. Näin vuosien jälkeen muistan sarjakuvasuunnitelmastani lähinnä sen, että päätin olla sijoittamatta kanitapahtumia sen maailmassa oikeisiin suomalaisiin kaupunkeihin, ja käyttää niiden sijaan puuaiheisia paikannimiä, kuten Koivula ja Kuusisto. Ja että toisen, niin ikään kesken jääneen sarjakuvasuunnitelman päähenkilöt olisivat saattaneet ilmestyä sivuosiin silloin tällöin. No niin. Voipa olla, että kaniharrastusaiheisia kirjoja ja sarjakuvia on suunniteltu vähintään yhtä monta hyllymetriä kuin lähikirjastosta löytyy heppakirjoja, mutta huomattavasti harvempi on niitä toteuttanut! 

Jospa loikin sitten näiltä sivupoluilta takaisin Henriikan sivuloikkien pariin...

Kirjastovarauksen saapumista odotellessa ehdin tehdä jokusen nettihaun löytääkseni muiden lukijoiden kommentteja, enkä vielä löytänyt. Sen sijaan löytyi aika tavalla kristillisten kirjakauppojen mainoksia, ja ehdin vähän miettiä, kuinka uskonnollisesta teoksesta oikein on kyse, ennen kuin itse pääsin lukemaan. Ja kyllähän uskonto kulkee mukana tarinassa, päähenkilö pitää rukouspäiväkirjaa ja pohtii uskosuhdettaan. Vaikka se on vain yksi osa tarinaa, näin maallistuneen ja ensisijaisesti kaniaiheesta kiinnostuneen aikuislukijan näkökulmasta mukaan liitetyistä rukouspäiväkirjan pätkistä jäi ehkä hiukan päälleliimattu tunne. Jäin kuitenkin miettimään sitä, kuinka keskeinen osa uskonnolla mahdollisesti on ensisijaisen kohderyhmän, eli lasten ja nuorten elämässä, koska kouluissa uskontoa tuodaan esiin kokonaisen oppiaineen verran, ja yläkouluun ajoittuu usein myös rippikoulu, siihen liittyvät leirit ja niiden innoittamana aktiivisempikin seurakuntatoiminta. Kaniharrastajiakin taitaa olla paljon Suomen raamattuvyöhykkeillä, joten voi olla, että osalle nuorista lukijoista päähenkilön rukouspäiväkirja on hyvinkin luonteva tai samaistuttava osa elämää, vaikkei kaikille olisikaan. Sen voi myös miettiä siltä kannalta, että tämä on nyt olennainen juttu tämän kirjan tälle henkilölle, jonkun toisen oma juttu on joku muu. 

Kaveripulmat ovat kuitenkin "Sivuloikkia, Henriikka!"ssa keskeisemmässä roolissa, ja uuden harrastuksen mukanaan tuoma innostus ja uudet kaverit. Näin aikuisena lukijana mielessä kävi kyllä moneen kertaan, olisivatko kirjan nuorten kaveripulmat ratkenneet ihan puhumalla tai viestittelyllä kahden kesken sen sijaan, että jäädään aina odottamaan toisen ottavan ensimmäisen askeleen. Ehkä myös nuorissa lukijoissa on tarkoitus herättää sama ajatus? Oli myös jotenkin ilahduttavaa, miten kuvattiin nuorten tutustumista kauempana asuviin harrastuskavereihin ja ystävystymistä netin kautta, jossa ystävä voi löytyä välimatkasta huolimatta. Nyt kun tätä kirjoittaessa on julkisessa keskustelussa ollut pinnalla netin kieltäminen nuorilta kokonaan siksi, etteivät aikuiset uskalla kohdistaa kovempaa sääntelyä somejätteihin tai ymmärrä itse käyttäytyä netissä fiksusti, olisi tärkeää muistaa myös, ettei hyvää kannata heittää pois huonon takia. Monelle nuorelle netti voi olla väylä löytää kavereita ja omat juttunsa.   

Mitenkäs se oleellinen, eli kaniharrastuksen kuvaus? Siinä oli paljon tuttua, vaikka omat aktiivivuoteni ovat tainneet olla aikaisemmin kuin kirjailijalla. Ajan kulumisen huomaa ehkä siitä, että kirjassa kanikisoja järjestelmäkameralla kuvaava harrastaja on aikuinen nainen ja nuoret kuvaavat kännykällä, siinä missä omina harrastusaikoinani kunnon kameralla valokuvaus oli monen nuoren harrastus - ja osasta kuvaavista nuorista tuli myöhemmin ammattikuvaajia. Kirjassa on myös mainittuna nykyisin toimivia yhdistyksiä, joiden nettisivuilta saa lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista tapahtumista, mikä tällä hetkellä tuntuu ajankohtaiselta ja siltä, että olisi helppo lähteä itsekin tekemään sen pohjalta nettihakuja jos haluaisi lisätietoja. Toki mielessä kävi myös, miten ajankohtaisuus kestää aikaa - jos kirjaa lukee vaikka kymmenen vuoden päästä, onko silloin erilaiset nettipalvelut ja erinimisiä yhdistyksiä. Tai jos joku toiminta on vuosien kuluessa hiipunut, innostaisiko vanhempi kirja uusia harrastajia järjestämään sen tapaista toimintaa uudestaan. Sen näkee sitten silloin!

 Kirjassa on jonkun verran värikuvia, kansikuvan henkeen hiukan sarjakuvahahmomaisina. Kuvittajalle tosin kanit ja niiden kanssa harrastaminen ovat tainneet olla vieraampia kuin kirjoittajalle, tekstissä yksi henkilöistä mainitsee tuntomerkikseen "Lemmikkikanien paidan", ja lukijana näen mielessäni oitis LeKan logon värikkäällä pohjalla, mutta kuvittaja on piirtänyt valkoisen t-paidan, jossa lukee "pupu"! (Ehkä joku toinen lukija, jolle yhdistys ei ole tuttu, on miettinyt että miten niin lemmikkikanien paita, onko se sellainen jonka päällä kanit on löhönneet...) Jäin myös miettimään, kun yhdessä välissä mainitaan kanikisat Kajaanissa, esimerkkinä (liian) kaukana olevista kisoista joihin ei vanhempien luvalla pääse - että onkohan muuten juuri Kajaanissa ollut oikeasti kanikisoja, tai onko siellä päin kuinka paljon kaniharrastajia? Joskus takavuosina olen Oulussa käynyt vetämässä estehyppykurssin, ja samoin joskus Oulusta kävi tuomarikoulutettavia etelämpänä tekemässä tuomariharjoitteluja, mutta Kajaani on ihan tuntematonta aluetta. 


(Selvästi tämä lukukokemus houkuttelee esiin kaikenlaista "täti muistelee"-aineistoa. En ole unohtanut, että olen joskus vuosia sitten luvannut blogata muisteluksia estehypyn historiasta, mutta kirjoittaminen on jäänyt kyllä kaiken muun jalkoihin jo pitkään. Ehkä vielä joskus!)